Elämäni koirat

FB:ssä on kiertänyt haaste kertoa elämänsä koirista.
Oli mielenkiintoista paneutua omaan "koirahistoriaansa".  Monet tunteet nousivat pintaa, kun muistelin edesmenneitä ja nykyisiä koiriani. Samalla tajusin miten paljon kaikki koirani ovat antaneet elämääni sisältöä, ystäviä ja rakkautta.

Elämäni koirat: 

1/5 Sain ensimmäisen koirani kaksitoista vuotiaana kauan jatkuneen kinuamisen jälkeen. Toivoin collieta, mutta yksinhuoltajaisämme mielestä rotu oli liian suuri kerrostaloasuntoon eikä isä oikein uskonut, että jaksaisin huolehtia koirasta. Mutta sitten löysin kennelliiton pentuvälityksen kautta ns. minilassien eli sheltin pennun. Ja isä suostui ostamaan koiran! "Päti", of Oak Backwood Bat, sai kuulla vuosien ajan monet salaisuudet, sekä ilot ja murheetkin. Päti oli ylisuuri sheltti, jonka kanssa tutustuin tokoiluun.

 2/5  Iro ja Miki, Bridemoor's Ironside (trikki) ja Bridemoor's Moody Mic Mac (soopeli).
Iro tuli taloon Pätin viimeisenä elinvuotena 1983. 1984 meille muutti vielä Miki, "pahnan pohjimmainen". Koirilla oli ikäeroa puolisen vuotta - ja vannoin useamman kerran, ettei minulla ole enää IKINÄ kahta koiraa yhtäaikaa! Kahden pennun kouluttaminen ei oikein sujunut silloin. Iron ja Mikin aikana perheeseemme syntyi neljä poikalasta. Koirat olivat perheenjäseniä ja ulkoilukavereita. Kuitenkin lapset pyysivät useamman kerran lemmikkiä; kun sanoin että onhan meillä Iro ja Miki, niin vastaus oli: " ne on olleet aina!" - ihan kuin olisivat olleet huonekaluja :)  Iro lähti sateenkaarisillalle 1994, mutta Miki eli 17-vuotiaaksi. Mikin jälkeen olin ensimmäisen kerran kolmeen kymmeneen vuoteen ilman koiraa.....

 3/5  Tämä on varmaan vaikein päivitys tällä saralla - elämäni koira, australianpaimenkoira Sasta , Dancing Skies Shasta, 2001 - 2007.
Sasta oli ensimmäinen aussieni ja ensimmäinen koira, jonka kanssa tutustuin agilityyn. Alku oli hankalaa - minä en osannut mitään ja koira oli aivan huippu! Brutuksen kiertopalkinnon perusteissa Sanna sanoi: "Sasta on koira, joka vaatii ohjaajaltaan paljon ja siinä missä koira kehittyy on ohjaajankin kehityttävä. Sastan kaltaiseen koiraan ei moni ole aiemmin törmännyt, sillä tuollaista fysiikkaa ei monella koiralla ole, aivan uskomaton tapaus" . Sastan ja minun yhteistyö agilityssä toi meille lopulta kaksi ns. vanhaa serttiä kolmosluokassa, eli Sasta oli yhtä vaille valio. Sasta oli upea harrastuskoira, mutta - ongelmat olivat kotioloissa. Ystävien ja kouluttajien apu, koiraterapeutit ja uudelleen sijoitusyritys - mikään ei tuonut apua. Joten kun elämäntilanteeni muuttui, jouduin punnitsemaan vaihtoehtoja: luopua koirasta vai antaa lasten pelätä. Sasta nukutettiin kaksi päivää SM-joukkuekisan jälkeen kesällä 2007. Sasta vei mukanaan ison palan sydämestäni.

 4/5 Hermanni , Amorosan Hermanni
Astan äiti, joka oli agilityseurakaverini ja shelttikasvattaja, kysyi minulta vuoden 2003 loppupuolella enkö ottaisi shelttiä Sastan kaveriksi ja harrastuskoiraksi. Arja halusi mahdollisesta tulevasta pentueesta ainakin yhden koiran agilityn pariin. Epäröin ja pelkäsin, että Sasta syö pennun! Näin Hermannin ensimmäisen kerran 24.4.2004 10 päivän ikäisenä, päivänä jona teimme Sastan kanssa ensimmäisen nollatuloksen ykkösissä Mah:n kisoissa. Hermannista tuli minulle oiva harrastuskoira ja kiva kotikoira. Ja Hermanni oli se, joka osasi parhaiten tulkita Sastan mielialoja. Hermannin agilityura alkoi vauhdikkaasti, puolessa vuodessa nousimme kolmosiin, mutta sitten alkoi hankaluudet. Hermanni alkoi kieltäytyä kisoissa keinulta ja lopulta muiltakin kontaktiesteitä. Harkoissa kaikki sujui hyvin! Lopulta Mervi alkoi ohjaamaan ja kisaamaan Hermannin kanssa ja keinuongelma oli poissa. Mutta Hermanni oli jo kahdeksan vuotta ja kisavuosia sekä vauhtia oli vähemmän jäljellä. Mervin ansiosta pystyin uudelleen aloittamaan kisaamisen Hermannin kanssa ja olemme saaneet sen jälkeen kaksi agisertiä: 2012 ja 2013. Hermanni täytti huhtikuussa 10 vuotta ja vauhti agissa hiipuu hiljalleen. Mutta Hermanni rakastaa agilitya yli kaiken! Hermanni on super - pieni suuri sheltti! ja rakas meille kaikille <3

5/5 Pipsa, Shepmate's Awesome
Pii, Pippuri, Piiperoinen, "Porsche".... Rakkaalla (koira)lapsella on monta nimeä!
Kun vuoden 2008 alussa kerroin lapsilleni, että toivoisin saavani vielä australianpaimenkoiran, he olivat erittäin varautuneita - muistivat Sastan. Pipsa tuli meille elokuussa 2008! Ja valloitti meidän kaikkien sydämet - Pii on ihana perhekoira! Täysi mussukka, tykkää halailusta, laittaa "painavan" päänsä polvelle, nukkuu päikkärit vieressäni, sitä saa silittää ja rapsuttaa niin paljon kuin vain haluaa. Mutta sitten agilityssa alkaa luultavasti toimia Piin pään "mustapuoli" - Piistä tulee "Porsche". Täysi vauhti, hillitön meno eikä aina ehdi kuunnella, mihin pitäisi mennä. Agility onkin ollut meille osittain tahtojen taistelua, Pii osaa upeasti asiat, mutta ei malta tehdä niitä kunnolla minun kanssa. Piin ainoa nollatulos agissa on seurakaverini Riitan kanssa tänä syksynä. Se oli muuten tosi jännä rata: itse katsoin radan ulkopuolella vasen käsi paketissa, miten hienosti Pii meni
Tokopuolella Piillä on kirjaimet TK1, ja tokoilu jatkuu nyt kun nouto on alkanut sujumaan. Pipsa tykkää pienistä koirista, pitkistä lenkeistä Saimaan rannalla ja makoisista luista.
On Hansun ansiota, että sain Pipsan - kiitos luottamuksesta! Tuloksemme eri lajeissa eivät ole olleet ihan alkutavoitteiden mukaisia, mutta paras asia minkä Pipsa on saanut aikaiseksi, on lapsieni luottamus koiraan<3

PS. Niin ja minullahan on nykyisin kolme koiraa: 2012 perheeseemme tuli Saimi-sheltti. Amorosan Saimi. Saimi taitaa kuitenkin olla ainakin puoliksi poikani Teemun